Categories
Media

Intohimoa ja tuuria! -luento

 

20161028_104753_hdr

Hän ottaa silmälasinsa pois päästään, jotta ei näkisi kenelle puhuu. Kansainvälistä mainetta niittänyt elokuvaohjaaja Jukka Kärkkäinen on vierailulla Mediakylpylässä ja kertoo ensimmäiseksi pajanuorille olevansa ujo!

Miten voi ohjata dokumenttielokuvia jos on ujo? Miten voi esiintyä kansainvälisillä foorumeilla, kertoa itsesään ja elokuvallisista pyrkimyksistään elokuvien rahoittajille, jos on ujo? Vastaus on, että onneksi dokumenttielokuvan käsikirjoittaminen on mahdollista. On järkevää laittaa papereille suuntaviivoja ja suunnitelmia dokumentaarisen elokuvan tarinan etenemisestä tai siitä mitä siinä mahdollisesti tulee tapahtumaan. Näin tuottajat, kuvaajat, äänittäjät ym. työntekijät sekä rahoittajat saavat paremmin käsityksen, mitä ohjaaja suunnittelee. Tätä mieltä Jukka Kärkkäinenkin on. Hän haluaa painottaa myös, että oikean elämän suhteen ei aina suinkaan voi tietää mitä tuleman pitää: käsikirjoitus siis voi ja saa muuttua matkan varrella. Toinen asia mitä Kärkkäinen kehottaa tekemään on kuvaamisen aloittaminen niin varhaisessa vaiheessa kuin se suinkin on mahdollista. Kuvatun materiaalin avulla pystyy myös konkreettisesti näyttämään minkälaista dokumentaarista elokuvaa olet tekemässä.

Jukka Kärkkäinen kertoo kaiken tekemisen olleen hänelle aluksi haastavaa, sillä hän ujosteli kaikkia ihmisiä ja etenkin työryhmän jäseniä, jotka olivat hänestä paljon taitavampia kuin hän itse. Ensimmäistä elokuvaansa tehdessään Kärkkäinen oli haastatellut kahta veljestä, jotka olivat hänen elokuvansa päähenkilöiltä. Veljekset olivat vastanneet hänen kysymyksiinsä aina vain kyllä tai ei. Ja siitähän ei tullut yhtään mitään, sillä Jukka ei halunnut omia kysymyksiään elokuvaansa. Tässä tilanteessa hän tajusi, että hänen oli satava veljekset puhumaan jotenkin enemmän, sillä juuri heidän kertomastaan syntyisi elokuvan tarina. Mutta haastattelutilanteessa Kärkkäisen lapulle kirjoitettujen kysymysten määrä väheni ja väheni vääjäämättä, kunnes ne loppuivat kokonaan. Ohjaaja muistelee, että sitten alkoi noin seitsemän minuutin pituinen sietämätön hiljaisuus. Kunnes kuvaaja ja äänittäjä alkoivat rykiä laitteidensa takaa, että miksi ei mitään tapahtunut. Tuossa tilanteessa Kärkkäinen tunsi vajoavansa lattian läpi. – Kunnes – henkilöt alkoivat vihdoin puhua! He puhuivatkin pitkään ja materiaalista tuli todella hienoa. Se, että uskaltaa itse ohjatessaan odottaa, odottaa ja odottaa ja antaa henkilöiden olla ja puhua, vasta kun on sanottavaa, on sittemmin ollut Kärkkäisen työmetodi. Kärkkäinen työskentelee Mouka Film elokuvatuotantoyhtiölle, mutta tekee töitä myös osa-aikaisena trukkikuskina, sillä elokuvan tekeminen ei elätä häntä ympärivuoden. Kuten ei monia muitakaan elokuva-alalla työskenteleviä. Useimmilla on myös muita ammatteja.

Mediakylpylässä ohjaajavieraillun aikaan saimme katsoa muutamia otteita Kärkkäisen elokuvista sekä tietysti unohtumattoman ihanan seurantadokumentin nimeltään Kovasikajuttu. Dokumenttielokuva kertoo Pertti Kurikan nimipäivät – nimisen punk -bändin noususta maailman maineeseen. Poikkeuksellisen bändistä tekee se, että kaikki sen jäsenet ovat kehitysvammaisia. Kärkkäinen oli nähnyt uutisen kyseisestä bändistä ja Lyhty-ry nimisestä organisaatiosta, jossa aikuiset kehitysvammaiset käyvät päivittäin töissä ja jossa mm. bändin jäsenet olivat oppineet soittamaan. Elokuvan tapahtumat sijoittuvatkin osittain Lyhty ry tiloihin, mutta myös mm. bändin Euroopan kiertueelle Saksaan.

Kärkkäinen on taitava itseironiaa käyttävä henkilö ja kertoo ” vakavalla naamalla” monta hauskaa yksityiskohtaa elokuviensa tekemisestä sekä mm. sen, kun hän oli kysynyt ensimmäistä kertaa kuvaaja kollegansa, sittemmin myös ohjajaa kollegaansa JP Passia mukaan tekemään bändistä elokuvaa. Kaverukset olivat istuneet elokuvafestivaaleilla kahvikupin ääressä näytösten välissä. Kärkkäisen kysymyksen jälkeen Passi oli ensin kieltäytynyt jyrkästi. Kunnes hetken mietittyään olikin todennut, että totta kai lähden! Yhdessä tekemisen tiellä Jukka-Pekka Kärkkäinen ja JP Passi edelleen ovat. Kärkkäinen paljastaa, että Pertti Kurikan nimipäivän muusikoista on tulossa toinenkin elokuva, joka kertoo siitä miten bändin ja siihen kuuluvien miesten taival jatkuu. Tuskin maltan odottaa ensi-iltaa! Se ajoittunee ensi-kevääseen aikaisintaan.

Kärkkäinen haluaa kannustaa Mediakylpylän nuoria tekemiseen. Elokuvien tekeminen vaatii aina uskoa itseensä ja omiin visioihin sekä tietysti tekemisen intohimoa. Tekeminen opettaa. Sen myötä oikeiden työkavereiden löytäminen helpottuu, mutta lisäksi kaivataan myös aimo annos tuuria. Kärkkäisellä on ollut näitä kaikkia ja hän sanoo Mediakylpylän pajanuorille, että jos hän kerran osaa tehdä elokuvia, niin kaikki muutkin osaavat! Allekirjoittaneen mielestä kouluttautuminen on tärkeää myös elokuva-alalla, ellei aivan välttämätöntä nykyään, mutta toki Kärkkäisen mainitsemia asioita intohomoa ja tuuriakin tarvitaan kosolti!

 

Teksti: Elina Kivihalme

Kuva: Valentina Kuula

Categories
Media

Yayoi Kusama: In Infinity -näyttelyarvio

img_20161021_112037

Yayoi Kusaman In Infinity-näyttelystä ensimmäisenä huomioni kiinnittyi suuriin Kusaman taiteessa esiintyviin aihepiireihin, kuten konsumerismi ja seksuaalisuus. Välittömästi epäilin, että Kusama pyrkii välittämään taiteellaan jonkinlaista feminististä viestiä. Tämän ensivaikutelmani ehkä kiteyttävin taidekappaleen osa oli naisten korkokenkä, jota peittivät kangasfallokset. Ne näyttivät kasvavan esineestä kuin jonkin sortin kummalliset sienet. Kun kiertelin näyttelyä hieman enemmän, Kusaman fallospakkomielle tuli yhä enemmän tutuksi. Tutuiksi tulivat myös hänen pakkomielteensä kurpitsoihin, pilkkuihin sekä toistoon videoiduissa kuvissa hänestä itsestään.

Luin taidemuseossa näytillä olleita tekstejä Kusaman elämästä. Ne kertoivat, että hänen taiteensa on pitkälti hänen mielenterveysongelmiensa inspiroimaa. Nykyisin Japanissa mielenterveyslaitoksessa asustava Kusama on koko ikänsä kärsinyt hallusinaatioista ja obsessioista. Hän pyrkii tuomaan kokemansa audiovisuaaliset hallusinaatiot loputtomasti toistuvista kuvioista näytille taiteen muotoon. Näyttelyn seinälle oli painettu lainaus, jossa Kusama kertoo, että luodessaan taidettaan, hänen mielensä on tyhjä ja taide vain ikään kuin tulee hänestä ulos.

Se että taideteokset ovat hallusinaatioiden inspiroimia, ei tietenkään tarkoita etteikö Kusama taiteellaan voisi kommunikoida mitään tärkeää. Näyttely oli tavallaan kuin kävelyretki Kusaman alitajuntaan – ja ihmisen alitajunnalla voi olla paljonkin sanottavaa. Katsellessani falloksilla päällystettyä naisten korkokenkää, kehitellen mielessäni sille ylioppilaskirjoitusten ”analysoi ja tulkitse”-tehtävän vastausta. En voinut olla ajattelematta sitä että nyt 87-vuotias Kusama eli suurimman osan elämästään ajalla, jolloin naistaiteilijoiden oli huomattavasti hankalampi menestyä ja erityisesti hänen nuoruutensa Japanin sukupuolitasa-arvo oli vielä ns. hakusessa.

Ottaen huomioon tämän psykedeelisen taiteen mielenterveydellisen alkuperän ei ole ihme, miten merkittävä hahmo Kusama on ollut surrealismille. Surrealismi on vuonna 1919 tietoisesti luotu taidesuuntaus, joka pyrkii nimenomaan kuvaamaan ihmisen tiedostamatonta sielunmaisemaa. Surrealistinen taide pohjautuu osittain psykoanalyytikko Sigmund Freudin teorioihin ja tutkimuksiin. Siinä missä monet muut surrealistiset taitelijat joutuvat aktiivisesti etsimään inspiraatiota unistaan, Kusaman inspiraatio on aina läsnä hänen ”hallusinoivan” mielensä mukana.

Yayoi Kusama on menestynyt taidemaailmassa ja ollut uranuurtajana monille taidesuuntauksille. Hän on käyttänyt mielenterveysongelmiaan ja traumojaan hyödykseen harvinaisen selväjärkisellä ja kylmän etäisellä tavalla, kärsiäkseen kaikista niistä ongelmista, joista hän elämänsä aikana on kärsinyt. Kaiken kaikkiaan, koin näyttelyn mielenkiintoisena, ja aion perehtyä Kusaman taiteeseen tulevaisuudessakin.

 

Blogin teksti: Vili Moilanen, Kuva: Aino Rostedt

Categories
Media

Jamie McDonald jo viisi vuotta stand up -lavoilla Helsingissä!

valokuva by Valentin Kuula
valokuva by Valentin Kuula

Hänessä on jotakin erilaista. Hänen katseensa on suora ja kirkas. Kasvot ystävälliset. Hän on alkanut sukupuolenkorjaus prosessin ja kertoo muille kokemuksistaan transmiehenä stand up -komiikan kautta. Hän pistää alttiiksi oman haavoittuvuutensa ja se on mielestäni erittäin kunnioitettavaa. Useimmat koomikot esiintyvät erilaisissa rooleissa, kuin itse ovat ja muuntautuvat jopa useampaan rooliin kesken esityksen. Jamie sen sijaan naurattaa yleisöään elämänvarrella kokemastaan. Hän on rohkea.

Jamie kävi 20 vuotiaana näyttelijänkoulutuksen, mutta oli nuorena liian ujo esiintyäkseen. Hän työskenteli sittemmin mainostoimistossa copywriterinä ja tekee sitä työtä vieläkin, sillä harva koomikko elää lavakomedialla Suomessa. Nyt aikuinen Jamie osaa ja voi olla tarpeeksi ”shameless” jotta pystyy asettumaan naurun kohteeksi. Hän tuli Suomeen neljätoistavuotta sitten, sillä hän on syntyperältään osaksi suomalainen ja osaksi kanadalaisitalialainen. Jamie ymmärtää suomenkieltä, mutta ei itse puhu sitä. Saamme kuulla hänen luentonsa englanninkielisenä.

Jamie puhui pajalaisille paljon mm. siitä miten kannattaa opetella ja harjoitella esim. esiintymistä ja muitakin taiteen aloja. Hänestä kannattaa aina mennä katsomaan muiden tekemisiä, ottaa oppia heiltä ja esitellä itsensä rohkeasti muille. Kyllä lahjakkuus huomataan aina ja näin voi päästä näyttämään kykynsä. Kilpailu kaikilla taiteen alueilla on toki kovaa, niin myös stand up-taiteen alueella. Saattaa mennä vuosia ennen kuin saat tekemisestäsi kunnon korvauksen. Jamie kertoo, että noin kuuden minuutin mikkikeikasta voi saada ensin vain kaljatuopin palkkioksi. No sehän ei tietenkään pitemmän päälle ole hyvästä. Jamie mainitsee muutamia työllään toimeentulevia ja hienoja stand up -esiintyjiä kuten Ismo Leikola ja Riku Nieminen. Lisäksi hän kertoo saaneensa tukea ja on paljon myös oppinut Ali Jahangirlta. Nykyään Jamiella itselläänkin on jo mukavasti keikkoja.

Jamie neuvoo nuoria olemaan kärsivällinen ja määrätietoinen kaikessa mitä tekee. Komedian tekeminen on jatkuvaa prosessia. Kaikkea on harjoiteltava, harjoiteltava ja taas harjoiteltava. Jamie neuvoo nuoria olemaan oma itsensä. Hän vitsailee omista kokemuksistaan, mutta sen lisäksi hän ammentaa politiikasta ja uutisista, ottaa tehdessään riskejä eikä pyytele keneltäkään anteeksi materiaaliaan. Hän esittää uusia juttujaan kaverilleen ja läheisilleen ennen kun vie ne lavalle. Kuuntelee kritiikkiä ja ottaa parannusehdotuksia vastaan, mutta pitää silti oman päänsä. Sillä lopulta hänhän siellä lavalla on sitä juttua kuitenkin kertomassa. Omana itsenään.

Mediakylpylän nuoret kysyivät, että onko yleisössä koskaan ilkeitä huutelijoita ja kuinka Jamie käsittelee tätä puolta esiintyessään. Jamie kertoo, että ”suuressa maailmassa” näitä huutelijoita on paljon ja esim. Hartwall Areenalla erään kansainvälisen artistin esityksen alussa yleisölle oli kerrottu pitkä lista siitä mitä he eivät saisi tehdä esityksen aikana. Tosiasiassa Suomessa klubeilla ei ole onneksi paljoa häirikköjä, jotka yrittäisivät pilata esityksiä. Meillä yleensä muu yleisö hiljentää huutelevat tapaukset melko nopeasti. Jos häiriköitä on, Jamie joskus ohittaa heidän reaktionsa ja joskus taas käyttää niitä esityksessään hyväkseen.

Jamie kirjoittaa omat juttunsa, kuten moni muukin esiintyjä. Mutta esityksissä on myös paljon improvisaatiota. Kuinka sitten huomaa, että jutut toimivat? Jamie sanoo, sen olevan vain semmoinen tunne, että ns. pelittää. Sitä on vain kokeiltava juttuja yleisön edessä ja muutettava jos ei toimi. Yleensä jo viimeistään kolmannella kerralla tajuaa jos jutun näkökulma tai jokin nyanssi ei toimi. Jamie vertaa esitysten tekemistä ja muuttumista ruuanlaittoon: improvisoit joskus enemmän ja joskus teet reseptin mukaan. Kun esiintyy samoissa paikoissa, on selvä, että juttuista on muutettava vähintään ainakin 70 – 80 %. Jamie yrittää siksi uusia jatkuvasti juttujensa sisältöjä. Ihmisethän maksavat, siitä että hän on hauska ja Jamie haluaa antaa yleisölleen siihen mahdollisuuden. Lisäksi on turha mennä kertomaan ihmisille sellaisesta, josta he jo tietävät ja siksi esim. Turun Pride -tapahtumassa hän esittää juttujaan erilaisesta näkökulmasta kuin esim. Käpylän kylätilassa. On luonnollista ottaa yleisö huomioon.

Kullervonkadun Mediakylpylän nuoret kyselivät aktiivisesti Jamielta ja meitä kaikkia nauratti hänen hauska luentonsa kiinnostavasta aiheesta sekä luennon lopussa improvisoitu lyhyt stand up -esitys. Kannattaa seurata mitä stand up -rintamalla tapahtuu. Joskus on hyvä saada nauraa muiden kanssa yhdessä.

www.suomenstandupclub.fi

 www.kumpulankylatila.fi

www.naurunpaikka.fi

Lue lisää sukupuolten moninaisuudesta ja seksuaalisesta tasa-arvosta www.seta.fi

Categories
Ääni Video

Rautaisannos tietoa pelialasta!

Kuvakaappaus Spirit Hunter -pelistä.
Kuvakaappaus Spirit Hunter -pelistä.

Pekka Hänninen, pelialalla työskentelevä helsinkiläinen, vieraili Mediakylpylässä Käpylässä parisen viikkoa sitten. Pekka kertoi elävästi pelialan työstä noin 30:lle asiasta erittäin kiinnostuneille pajanuorelle. Itse Hänninen aloitteli pelaamisen noin kahdeksanvuotiaana lautapeleistä, siirtyi roolipeleihin ja tietenkin pelikonsolipeleihin. Hän aloitti myöhemmin nettisivujen koodaajana, kunnes suuntautui pelien koodaamiseen. Hänninen on ollut koodaajana mukana kolmessa pelissä ja työskennellyt mm. Sulakkeella ja Boomlangoonilla, tehden töitä mm. Boomlagoonin action-roolipelin, Spirit Hunterin, parissa.

Mediakylpylän nuoret saivat Pekalta rautaisannoksen informaatiota, siitä minkälaisten töiden tekijöitä pelialla tarvitaan. Seuraavassa tiivistys siitä mitä kuulimme:

Game designer suunnittelee pelien sisällön. Hän miettii, mitä ja miten pelissä tehdään. Hän kirjoittaa pelin tarinan, erilaiset kentät, tasot ja tapahtumapaikat, ja huolehtii mm. siitä että pelimekaniikka on tasapainoinen ja toimiva. Game designerien työnkuvat vaihtelevat runsaasti suunniteltavan pelin ja oman osaamisen mukaan. Hommia on dialogin kirjoittamisesta ja pelimaailman suunnittelusta pikkutarkkaan excel-taulukkolaskentaan ja tietokantojen rakentamiseen. Pelisuunnittelijan työ vaatii sekä luovuutta että hyvää matemaattista ja avaruudellista hahmotuskykyä.

Graafikko tekee 2D- tai 3D-hahmoja ja toteuttaa mm. pelikenttien taustat. Konseptigrafiikka on myös aivan oma taiteenlaji, joka on hahmottelua siitä, minkä näköinen peli visuaalisesti voisi olla. Ääniryhmän kouluttaja Anni Tolvanen teki sivuttaisen egyptiläisen hahmon ja Pekka edestäpäin nähtävän örkin ja näin he saivat havainnollistettua mielestäni hyvin sen, että hahmojen tulee olla selkeästi toisistaan erottuvia, jotta pelaaja pystyy todella nopeasti tajuamaan onko pelin tiimellyksessä kyse ystävästä vai vihollisesta. Tätä pelin graafikon täytyy siis myös ajatella työstäessään hahmoja.

Äänisuunnittelijalla on myös tärkeä rooli pelimaailmassa. Hän säveltää joskus taustamusiikin, ellei erikseen ole säveltäjää. Lisäksi hän tekee erilaisia efektejä. Joskus tilaukseen voi tulla esim. 300 erilaista miekaniskun ääntä! Hän nauhoittaa ja ohjaa näyttelijöiden tekemät hahmojen äänet. Tekee myös äänien editointia ja sijoittelua. Esimerkiksi tavallisen partakoneen surina voidaan saada kuulostamaan avaruusaluksen moottorilta tai pöytätuuletin ilmalaivan propellilta.

Koodaajan työtä on varmistaa, että kaikki pelin ominaisuudet ohjelmoidaan oikein peliä pyörittävälle alustalle. Koodaajan osaaminen ja tehtävät voivat kohdistua erilaisille osa-alueille, esim. pelimekaniikkaan, käyttöliittymään, serverien ylläpitoon tai vaikka AI:n eli tekoälyn ohjelmointiin. On serverin koodausta, hahmojen ja tasojen koodaus, ns. AI:n eli keinoälyn koodausta ja käyttöliittymän tekemistä.

Tämän blogin kirjoittaja on aloittanut oman pelaamisensa Musta Pekan korteilla siirtynyt sitten tavallisiin pelikortteihin, ristinollaan ja omien sekä toisten lasten ”olanylipelaajaksi” erilaissa konsolipelissä. Katsoin Pekan luennolla innostuneita ilmeitä ja kuuntelin meidän pajanuorten kiihkeää keskustelua erilaisista peleistä ja yllätyin ilokseni heidän asiantuntevuudesta ja tietämyksen määrästä. Olo oli itsellä välillä kuin ”TeleFinlandin” – mainoksessa: mitä kieltä täällä puhutaankaan?! Tietysti myös kiinnostuin, kun tajusin mielestäni jotakin oleellista pelien tekemisestä. Vertaan pelien tarinallisuutta elokuvien tarinallisuuteen ja tekemiseen, joiden parissa olen itse työskennellyt pitkään.

Pelialan koulutuksesta saa tietoa ositteesta www.neogames.fi ja sivustolta www.igda.fi, joka on suomalaisten pelien kehittäjien yhdistys.

 

Categories
Media

Mitä Mediakylpylässä tehdään?

Kysymys, joka niin kouluttajilta kuin nuoriltakin usein kysytään, on se, mitä Mediakylpylässä oikein tehdään. Nuoret ja henkilökunta päätyvät itsekin toisinaan käyttämään asioista vääriä termejä, jolloin joku on aina auliisti korjaamassa puhujaa toteamalla, että kyseessä ei ole koulu tai työ, vaan työkokeilu. Mutta vaikka nuoret ovat työkokeilijoita, he eivät ole työsuhteessa, vaan työttömiä. Henkilökunta opastaa nuoria uusien taitojen oppimisessa, mutta opettajia he eivät ole, koska mitään ei virallisesti arvioida. Niinpä pajajakson jälkeen saatavassa todistuksessa ei ole yhtään arvosanaa.. Mutta jotta soppa olisi vielä sakeampi, olemme osa Stadin ammattiopistoa, ja osa nuorista on meillä työharjoittelussa koulunsa kautta, jolloin he ovat opiskelijoita.

Lieneekin siis parasta keskittyä termien ja titteleiden sijaan siihen, millaisia ihmisiä täällä on.

Pajalaiset, nuoret, ovat iältään noin 16-24-vuotiaita. Elämäntilanteet vaihtelevat.Toiset miettivät mitä haluaisivat olla isona. Toiset puolestaan ovat sen jo kertaalleen päättäneet, mutta tulleet toisiin ajatuksiin. Osan täytyy selvittää keitä ovat, ennen kuin voivat siirtyä eteenpäin. Melkein kaikki ovat kuitenkin kiinnostuneita kuvasta ja äänestä.

Töiden tekemisessä vuorottelevat omat projektit, tilaustyöt ja harjoitukset. Omissa projekteissa etsitään tasapainoa tekemiseen: mitä tarvitaan, jotta lopputuloksesta syntyy sellainen kuin on ajateltu? Vaikka toisinaan itse prosessi on tärkeämpi kuin lopputulos, ryhmissä harjoitellaan myös valmiiksi saattamisen taitoa. Töistä pitää päästää irti, jotta jotain uutta voisi tulla tilalle. Tilaustyöt puolestaan kehittävät vastuunkantoa. On hyvä, jos välillä joku muu asettaa tavoitteet ja reunaehdot, joiden mukaan kaikki suunnitellaan.

Mediakylpylässä ei ole väliä, vaikka ei haluaisikaan isona muusikoksi tai elokuvantekijäksi tai graafikoksi. Se, että ymmärtää haluavansa sittenkin jotain muuta, on arvokas ja tärkeä havainto, ja jos olemme auttaneet sen syntymisessä, emme voisi olla tyytyväisempiä. Ennen kaikkea Mediakylpylässä opetellaan unelmoimaan. Ei ole väliä, vaikka unelmat vaihtuisivat välillä. Ne synnyttävät energiaa, joka aikaansaa muutosta. Muutoksen etsiminen onkin se asia, joka yhdistää kaikkia mediakylpyläläisiä. Täältä on hyvä aloittaa.