Kategoriat
Graafinen Media

Vastamainosviikko – Graafisen suunnittelun ryhmä

Vastamainosviikolla pääsimme pohtimaan itseä kiinnostavia aiheita, joista muodostaa omia vastamainoksia. Viikkomme alkoi vierailijamme, Eeva Kemppaisen vetämällä workshopilla, jossa muokkasimme valmiita, lehdistä irroitettuja mainoksia.

 

Keith Schmidt

Workshopin jälkeen mietittiin, mistä itse haluaisimme tehdä vastamainoksia. Ideoita tuli todella paljon, mutta osasta oli vaikea löytää materiaalia, johon tarttua. Törmäsimme mm. kysymykseen, missä kulkee vastamainoksen ja kantaa ottavan julisteen raja, ja tarvitseeko vastamainoksessa esiintyä jotain jo olemassa olevaa brändiä.

 

Sebastian Heikkilä / Nasteho Hasan

Yhteisen pohdinnan jälkeen jokaiselle löytyi oma aihe työstettäväksi. Päädyimme töissämme käsittelemään mm. vaateteollisuuden epäkohtia, yksityisten vuokra-asuntojen korkeita hintoja, pelifirmojen tapoja rahastaa ja ottaa poliittisesti kantaa, sekä eläintuotannossa esiintyvää spesismiä.

Vastamainoksia kokosimme muokkaamalla kuvia ja brändien logoja. Käytimme brändien omia ja itse keksimiämme sloganeita, ja yhdistimme niitä muokkaamiemme kuvien kanssa. Osa materiaalista oli myös itse piirrettyä.

Viikosta meille jäi käteen mainoskriittisyyttä, parempaa kuvankäsittelytaitoa sekä vastamainosajattelua.

 

 

Nora Lehtopuro / Sonne Isoniemi

 

Vastamainos kuriiripalveluista

Lähestyimme vastamainosteemaa ensin kattavalla taustatyöllä, jonka jälkeen valitsimme muutamasta vaihtoehdosta meille mieleisimmän. Halusimme ottaa kantaa ruokalähettien asemaan, koska aihe oli ajankohtainen ja meistä hyvin mielenkiintoinen. Seuraavaksi ideoimme ryhmämme kesken yksityiskohtaisesti vastamainoskampanjaamme. 

Jaoimme vastuualueet kullekin ryhmän jäsenelle. Keräsimme erään kuriiripalvelun mainoksia heidän nettisivustoltaan ja Helsingin katukuvasta. Valitsimme kolme kuvaa ja yhden julisteen. Loimme yritykselle uuden logon käyttäen Illustrator-kuvitusohjelmaa. Lisäksi muokkasimme kuvia Photoshopissa, sekä taitoimme julisteen InDesignissa.

 

 

Lopulta kokosimme valmiit työt Google Driveen ja esittelimme muille Mediakylpylän työkokeilijoille. 

Vastamainosprojekti auttoi meitä konkreettisesti hahmottamaan, mikä vastamainos on. Ryhmässämme opittiin myös lisää Adoben ohjelmien käyttöä ja kuriiripalveluiden työskentelyolosuhteiden epäkohdista. Lisäksi vastamainosviikolla opimme muilta ryhmiltä eri yritysten ongelmista.

Samira Shaikh, Sinna Tuononen, Maya Lehtinen, Kauko Heikkinen

Kategoriat
Ääni Media

Vastamainosviikko – Ääni

Idea sai alkuunsa hammasharja mainosten katsomisesta ja tästä keksimme vasta mainos idean nimeltään Rectodent. Vastamainoksen idea oli monitoimiharja jolla voi pestä muutakin kuin pelkät hampaat. Tekoprosessissa nauhoitimme erilaisia ääniä aiheeseen liittyen, sekä suunnittelimme ylipirteän tyypillisen mainos musiikin. 

 

 

WIP

 

 

Kategoriat
Media

Suomen Punaisen Ristin turvatalot -projekti

Suomen Punainen Risti päätti uudistaa heidän nuorten turvatalojen nettisivua ja visuaalista ilmettä, joten he tilasivat Mediakylpylän nuorilta videon. He halusivat samalla antaa joukolle nuoria mahdollisuuden tehdä videoita eri nuorten turvatalon toiminnasta. Kävimme SPR:n pisteellä alkubriiffissä tammikuun lopussa. Siellä saimme tietoa turvataloista sekä saimme valita aiheemme mistä teemme videon. Vaihtoehtoina olivat tilapäinen majoitus, keskusteluapu, unirytmitys, ja tukea itsenäistymiseen. Valitsimme aiheeksi tilapäisen majoituksen.

Seuraava vaihe projektissa oli vierailu SPR:n tilapäisen majoituksen tiloissa. Saimme paljon tietoa ja ideoita vierailun aikana. Päätimme tilojen esittelyn jälkeen tehdä kolmessa tiimissä kolme erilaista käsikirjoitusta, jotka esittelisimme SPR:lle.

Ryhmä 1:n idea oli rakentaa video kolmen eri ikäisen nuoren ympärille. Video ensin näyttäisi nuorien arkea, sitten tulisi jonkinlainen konflikti, jonka vuoksi he tarvitsisivat majoitusta. Lopuksi kolme nuorta kohtaisivat turvatalolla ja video loppuisi siihen. Tässä videossa ei olisi kuulunut olla kauheasti dialogia, vaan musiikin tuli olla äänellisesti pääosassa. Sekä videon ei kuulunut olla niin informatiivinen kuin mielikuvia luova.

Ryhmä 2 teki mainostyylisen video idean missä aluksi nuoria näkyisi arkisissa tilanteissa ja sitten kuvaan tulisi nopealla vauhdilla monien nuorien kasvoja peräkkäin ja video loppuisi turvatalo logoon.

Ryhmä 3 suunnitteli idean missä teatterilavalla olisi rakennettu koti kuin teatterissa ja siinä olisi korttitalo mikä kaatuisi minkä jälkeen kaikki rupeaisi menemään pieleen. Lopuksi nuori päätyisi turvataloon ja video loppuisi kuvan zoomatessa ulos turvatalon ovelta. Videon ideana oli olla täynnä symboliikkaa.

Seuraavassa SPR tapaamisessa helmikuussa esittelimme kaikki ideat ja saimme palautetta käsikirjoituksista. SPR valitsivat ensimmäisen ryhmän video idean ja sitä lähdettiin sitten hiomaan ja parantelemaan ennen toteuttamista. Pienien uudelleenkirjoituksien jälkeen projekti pääsi jatkumaan roolien jakoon ja sitten alkutuotannon aloittamiseen.

Roolien jaon jälkeen alkutuotanto rupesi kiireisesti vauhtiin. Koko ryhmän voimin etsittiin näyttelijöitä ja kuvauspaikkoja. Sen lisäksi kuvakäsikirjoitusta aloitettiin valmistelemaan kuvauksia varten. Sitä mukaan, kun sopivia näyttelijöitä ja kuvauspaikkoja tuli vastaan niin kyseltiin SPR:ltä varmistuksia projektin jatkoa varten. Varmistuksien saatua jatkoimme seuraavaan vaiheeseen eli kuvauksiin.

Kuvaukset alkoivat maaliskuun lopussa ja kuvauspäiviä oli kokonaisuudessaan viisi. Pyrimme kuvaamaan yhden nuoren tarinan yleensä yhtenä päivänä ja yksi yhteiskuvaus päivä. Viimeiset kuvaukset olivat SPR:n tilapäisen majoituksen tiloissa, jonka oli huima lopetus kuvauksille.

Projekti pääsi viimeiseen vaiheeseen eli jälkituotantoon. Aluksi raakaleikkaaja katsoi kaikki materiaalit läpi ja valitsi parhaat kohtaukset ja aloitti raakaeditoinnin. Saatuaan raakaeditoinnin valmiiksi ja jatkoi matkaa editoijalle. Sekä yhdelle pajalaiselle, joka halusi harjoitella editointia, josta tuli sitten loppujen lopuksi virallinen versio pienen hiomisen jälkeen. Värimäärittelyä ja ääniä vailla oleva versio lähetettiin SPR:lle, jotta he katsovat minkälainen video on tulossa. Saimme palautetta ja muutos toivomuksia, jotka toteutimme. Ja projekti jatkoi värimäärittelyyn.

Kuitenkin tässä kohtaa osan alussa olleiden pajalaisten paja aika loppui ja projektiin tuli muutama ongelma. Saimme muutama uutta innokasta tiimin jäsentä, jotka toivat omaa panostaan projektiin. Valitettavasti äänistä vastuussa oleva henkilön paja jakso loppui eikä hän kerennyt tekemään ääniä. Joten pyysimme ääniryhmästä apua äänien kanssa ja he ylittivät itsensä ja saattoivat projektin loppuun. Lähetimme videon SPR:lle ja teimme vielä viimeiset hiomiset ennen kuin video oli täysin valmis.

Pidimme ensi-illan Mediakylpylässä 15.5. Katsoimme yhdessä valmiin videon ja saimme palautetta ja kommentteja videosta SPR:ltä. Kaikki projektiin osallistuneet saivat todistukset ja otimme lopuksi ryhmäkuvan.

Työryhmä

Ohjaaja:

Oscar Mäkelä

Käsikirjoitus:

Oscar Mäkelä

Sara Hietala

Monica Tuomi

Jegor Tammilahti

Kuvaussihteerit:

Sara Hietala

Mariama Jabai

Alkutuotanto:

Sara Hietala

Mariama Jabai

Kuvaajat:

Oscar Mäkelä

Simo Tossavainen

Shuieb Dahir

Puvustus:

Isa Hänninen

Valasijat:

Eero Sumelahti

Dima Parker

Deniz Guler

Heta Pihjalaniemi

Annika Haapaniemi

Lavastajat:

Heta Pihjalaniemi

Sara Hietala

Mariama Jabai

Äänet:

Sami Alyasin

Jakov Saukkonen 

Daniel Mannfors

Leikkaajat:

Raakaleikkaus: Sara Hietala

Kokonaisuus: Heta Pihlajaniemi

Viimeistely: Sara Hietala ja Eero Sumelahti

Värimäärittely:

Sara Hietala

Animaatio:

Daniel Vitikainen

Heta Pihlajaniemi

Näyttelijät:

Deniz Guler

Isa Hänninen

Saima Haapasalo

Matti Kokkonen

Heta Pihlajaniemi

Esko Mäkelä

Dora Hytönen

Satu Haapanen

Kari Karlsten

Anne-Maria Pitkänen

Ääninäyttelijät:

Sohvi Rautakangas

Matti Heikkilä

Kategoriat
Media

Ohjaamon Mielenterveysviikon taideteos

Ohjaamo tilasi Mediakylpylän multimedia-ryhmältä heidän Mielenterveysviikon tapahtuman koristeluun avustusta. Ideoita tuli työryhmällemme mieleen jo saman tien. Ideoiden pohjana oli mielenterveyteen liittyviä asioita; jotka olisivat neutraaleja, mutta samalla myös positiivisia.

Yksi ideoista oli pilvien käyttäminen. Pilvet ovat näkösällä koko ajan, eikä niitä sen ihmeemmin ajatella. Halusimme tuoda tilaan väriä ja positiivisuutta, jonka takia pilvistä suunniteltiin värikkäitä.

Jokainen työryhmässämme tiesi Fredrikinkadulla sijaitsevan Ohjaamon tilat ja muisti millaiset ne olivat. Käytyämme ohjaamossa vierailulla, mieleemme tuli kuitenkin enemmän ajatuksia ja ideoita.

Päätimme tehdä suuren taideteoksen, teemalla “Mikä pitää minun mieleni kunnossa?”. Kävijät voisivat kiinnittää teokseen erivärisiä pilviä, joihin he kirjoittaisivat omat vinkkinsä.

Tuottajamme Isa suunnitteli taideteoksen, jota käytettiin alustana pilville. Siihen lisättiin vielä otsikko, joka avasi teoksen tarkoituksen.

 

Taideteos painettiin 4 osassa, joten myös teksti jaettiin 4 osaan..

Suunnittelimme taideteokseen kiinnitettävät pilvet ja leikkasimme niitä aikamoisen määrän.

Taideteos näytti todella hienolta, ja saimme todella paljon positiivista palautetta siitä.

Tuottaja: Isa Hänninen

Projektisihteeri: Karlo Korhonen

Tiimi: Anna-Marija Sabo, Jaana Syrjälä, Thanojiga Tahavayogarajah

Kategoriat
Media

Intohimoa ja tuuria! -luento

 

20161028_104753_hdr

Hän ottaa silmälasinsa pois päästään, jotta ei näkisi kenelle puhuu. Kansainvälistä mainetta niittänyt elokuvaohjaaja Jukka Kärkkäinen on vierailulla Mediakylpylässä ja kertoo ensimmäiseksi pajanuorille olevansa ujo!

Miten voi ohjata dokumenttielokuvia jos on ujo? Miten voi esiintyä kansainvälisillä foorumeilla, kertoa itsesään ja elokuvallisista pyrkimyksistään elokuvien rahoittajille, jos on ujo? Vastaus on, että onneksi dokumenttielokuvan käsikirjoittaminen on mahdollista. On järkevää laittaa papereille suuntaviivoja ja suunnitelmia dokumentaarisen elokuvan tarinan etenemisestä tai siitä mitä siinä mahdollisesti tulee tapahtumaan. Näin tuottajat, kuvaajat, äänittäjät ym. työntekijät sekä rahoittajat saavat paremmin käsityksen, mitä ohjaaja suunnittelee. Tätä mieltä Jukka Kärkkäinenkin on. Hän haluaa painottaa myös, että oikean elämän suhteen ei aina suinkaan voi tietää mitä tuleman pitää: käsikirjoitus siis voi ja saa muuttua matkan varrella. Toinen asia mitä Kärkkäinen kehottaa tekemään on kuvaamisen aloittaminen niin varhaisessa vaiheessa kuin se suinkin on mahdollista. Kuvatun materiaalin avulla pystyy myös konkreettisesti näyttämään minkälaista dokumentaarista elokuvaa olet tekemässä.

Jukka Kärkkäinen kertoo kaiken tekemisen olleen hänelle aluksi haastavaa, sillä hän ujosteli kaikkia ihmisiä ja etenkin työryhmän jäseniä, jotka olivat hänestä paljon taitavampia kuin hän itse. Ensimmäistä elokuvaansa tehdessään Kärkkäinen oli haastatellut kahta veljestä, jotka olivat hänen elokuvansa päähenkilöiltä. Veljekset olivat vastanneet hänen kysymyksiinsä aina vain kyllä tai ei. Ja siitähän ei tullut yhtään mitään, sillä Jukka ei halunnut omia kysymyksiään elokuvaansa. Tässä tilanteessa hän tajusi, että hänen oli satava veljekset puhumaan jotenkin enemmän, sillä juuri heidän kertomastaan syntyisi elokuvan tarina. Mutta haastattelutilanteessa Kärkkäisen lapulle kirjoitettujen kysymysten määrä väheni ja väheni vääjäämättä, kunnes ne loppuivat kokonaan. Ohjaaja muistelee, että sitten alkoi noin seitsemän minuutin pituinen sietämätön hiljaisuus. Kunnes kuvaaja ja äänittäjä alkoivat rykiä laitteidensa takaa, että miksi ei mitään tapahtunut. Tuossa tilanteessa Kärkkäinen tunsi vajoavansa lattian läpi. – Kunnes – henkilöt alkoivat vihdoin puhua! He puhuivatkin pitkään ja materiaalista tuli todella hienoa. Se, että uskaltaa itse ohjatessaan odottaa, odottaa ja odottaa ja antaa henkilöiden olla ja puhua, vasta kun on sanottavaa, on sittemmin ollut Kärkkäisen työmetodi. Kärkkäinen työskentelee Mouka Film elokuvatuotantoyhtiölle, mutta tekee töitä myös osa-aikaisena trukkikuskina, sillä elokuvan tekeminen ei elätä häntä ympärivuoden. Kuten ei monia muitakaan elokuva-alalla työskenteleviä. Useimmilla on myös muita ammatteja.

Mediakylpylässä ohjaajavieraillun aikaan saimme katsoa muutamia otteita Kärkkäisen elokuvista sekä tietysti unohtumattoman ihanan seurantadokumentin nimeltään Kovasikajuttu. Dokumenttielokuva kertoo Pertti Kurikan nimipäivät – nimisen punk -bändin noususta maailman maineeseen. Poikkeuksellisen bändistä tekee se, että kaikki sen jäsenet ovat kehitysvammaisia. Kärkkäinen oli nähnyt uutisen kyseisestä bändistä ja Lyhty-ry nimisestä organisaatiosta, jossa aikuiset kehitysvammaiset käyvät päivittäin töissä ja jossa mm. bändin jäsenet olivat oppineet soittamaan. Elokuvan tapahtumat sijoittuvatkin osittain Lyhty ry tiloihin, mutta myös mm. bändin Euroopan kiertueelle Saksaan.

Kärkkäinen on taitava itseironiaa käyttävä henkilö ja kertoo ” vakavalla naamalla” monta hauskaa yksityiskohtaa elokuviensa tekemisestä sekä mm. sen, kun hän oli kysynyt ensimmäistä kertaa kuvaaja kollegansa, sittemmin myös ohjajaa kollegaansa JP Passia mukaan tekemään bändistä elokuvaa. Kaverukset olivat istuneet elokuvafestivaaleilla kahvikupin ääressä näytösten välissä. Kärkkäisen kysymyksen jälkeen Passi oli ensin kieltäytynyt jyrkästi. Kunnes hetken mietittyään olikin todennut, että totta kai lähden! Yhdessä tekemisen tiellä Jukka-Pekka Kärkkäinen ja JP Passi edelleen ovat. Kärkkäinen paljastaa, että Pertti Kurikan nimipäivän muusikoista on tulossa toinenkin elokuva, joka kertoo siitä miten bändin ja siihen kuuluvien miesten taival jatkuu. Tuskin maltan odottaa ensi-iltaa! Se ajoittunee ensi-kevääseen aikaisintaan.

Kärkkäinen haluaa kannustaa Mediakylpylän nuoria tekemiseen. Elokuvien tekeminen vaatii aina uskoa itseensä ja omiin visioihin sekä tietysti tekemisen intohimoa. Tekeminen opettaa. Sen myötä oikeiden työkavereiden löytäminen helpottuu, mutta lisäksi kaivataan myös aimo annos tuuria. Kärkkäisellä on ollut näitä kaikkia ja hän sanoo Mediakylpylän pajanuorille, että jos hän kerran osaa tehdä elokuvia, niin kaikki muutkin osaavat! Allekirjoittaneen mielestä kouluttautuminen on tärkeää myös elokuva-alalla, ellei aivan välttämätöntä nykyään, mutta toki Kärkkäisen mainitsemia asioita intohomoa ja tuuriakin tarvitaan kosolti!

 

Teksti: Elina Kivihalme

Kuva: Valentina Kuula

Kategoriat
Media

Yayoi Kusama: In Infinity -näyttelyarvio

img_20161021_112037

Yayoi Kusaman In Infinity-näyttelystä ensimmäisenä huomioni kiinnittyi suuriin Kusaman taiteessa esiintyviin aihepiireihin, kuten konsumerismi ja seksuaalisuus. Välittömästi epäilin, että Kusama pyrkii välittämään taiteellaan jonkinlaista feminististä viestiä. Tämän ensivaikutelmani ehkä kiteyttävin taidekappaleen osa oli naisten korkokenkä, jota peittivät kangasfallokset. Ne näyttivät kasvavan esineestä kuin jonkin sortin kummalliset sienet. Kun kiertelin näyttelyä hieman enemmän, Kusaman fallospakkomielle tuli yhä enemmän tutuksi. Tutuiksi tulivat myös hänen pakkomielteensä kurpitsoihin, pilkkuihin sekä toistoon videoiduissa kuvissa hänestä itsestään.

Luin taidemuseossa näytillä olleita tekstejä Kusaman elämästä. Ne kertoivat, että hänen taiteensa on pitkälti hänen mielenterveysongelmiensa inspiroimaa. Nykyisin Japanissa mielenterveyslaitoksessa asustava Kusama on koko ikänsä kärsinyt hallusinaatioista ja obsessioista. Hän pyrkii tuomaan kokemansa audiovisuaaliset hallusinaatiot loputtomasti toistuvista kuvioista näytille taiteen muotoon. Näyttelyn seinälle oli painettu lainaus, jossa Kusama kertoo, että luodessaan taidettaan, hänen mielensä on tyhjä ja taide vain ikään kuin tulee hänestä ulos.

Se että taideteokset ovat hallusinaatioiden inspiroimia, ei tietenkään tarkoita etteikö Kusama taiteellaan voisi kommunikoida mitään tärkeää. Näyttely oli tavallaan kuin kävelyretki Kusaman alitajuntaan – ja ihmisen alitajunnalla voi olla paljonkin sanottavaa. Katsellessani falloksilla päällystettyä naisten korkokenkää, kehitellen mielessäni sille ylioppilaskirjoitusten ”analysoi ja tulkitse”-tehtävän vastausta. En voinut olla ajattelematta sitä että nyt 87-vuotias Kusama eli suurimman osan elämästään ajalla, jolloin naistaiteilijoiden oli huomattavasti hankalampi menestyä ja erityisesti hänen nuoruutensa Japanin sukupuolitasa-arvo oli vielä ns. hakusessa.

Ottaen huomioon tämän psykedeelisen taiteen mielenterveydellisen alkuperän ei ole ihme, miten merkittävä hahmo Kusama on ollut surrealismille. Surrealismi on vuonna 1919 tietoisesti luotu taidesuuntaus, joka pyrkii nimenomaan kuvaamaan ihmisen tiedostamatonta sielunmaisemaa. Surrealistinen taide pohjautuu osittain psykoanalyytikko Sigmund Freudin teorioihin ja tutkimuksiin. Siinä missä monet muut surrealistiset taitelijat joutuvat aktiivisesti etsimään inspiraatiota unistaan, Kusaman inspiraatio on aina läsnä hänen ”hallusinoivan” mielensä mukana.

Yayoi Kusama on menestynyt taidemaailmassa ja ollut uranuurtajana monille taidesuuntauksille. Hän on käyttänyt mielenterveysongelmiaan ja traumojaan hyödykseen harvinaisen selväjärkisellä ja kylmän etäisellä tavalla, kärsiäkseen kaikista niistä ongelmista, joista hän elämänsä aikana on kärsinyt. Kaiken kaikkiaan, koin näyttelyn mielenkiintoisena, ja aion perehtyä Kusaman taiteeseen tulevaisuudessakin.

 

Blogin teksti: Vili Moilanen, Kuva: Aino Rostedt

Kategoriat
Media

Jamie McDonald jo viisi vuotta stand up -lavoilla Helsingissä!

valokuva by Valentin Kuula
valokuva by Valentin Kuula

Hänessä on jotakin erilaista. Hänen katseensa on suora ja kirkas. Kasvot ystävälliset. Hän on alkanut sukupuolenkorjaus prosessin ja kertoo muille kokemuksistaan transmiehenä stand up -komiikan kautta. Hän pistää alttiiksi oman haavoittuvuutensa ja se on mielestäni erittäin kunnioitettavaa. Useimmat koomikot esiintyvät erilaisissa rooleissa, kuin itse ovat ja muuntautuvat jopa useampaan rooliin kesken esityksen. Jamie sen sijaan naurattaa yleisöään elämänvarrella kokemastaan. Hän on rohkea.

Jamie kävi 20 vuotiaana näyttelijänkoulutuksen, mutta oli nuorena liian ujo esiintyäkseen. Hän työskenteli sittemmin mainostoimistossa copywriterinä ja tekee sitä työtä vieläkin, sillä harva koomikko elää lavakomedialla Suomessa. Nyt aikuinen Jamie osaa ja voi olla tarpeeksi ”shameless” jotta pystyy asettumaan naurun kohteeksi. Hän tuli Suomeen neljätoistavuotta sitten, sillä hän on syntyperältään osaksi suomalainen ja osaksi kanadalaisitalialainen. Jamie ymmärtää suomenkieltä, mutta ei itse puhu sitä. Saamme kuulla hänen luentonsa englanninkielisenä.

Jamie puhui pajalaisille paljon mm. siitä miten kannattaa opetella ja harjoitella esim. esiintymistä ja muitakin taiteen aloja. Hänestä kannattaa aina mennä katsomaan muiden tekemisiä, ottaa oppia heiltä ja esitellä itsensä rohkeasti muille. Kyllä lahjakkuus huomataan aina ja näin voi päästä näyttämään kykynsä. Kilpailu kaikilla taiteen alueilla on toki kovaa, niin myös stand up-taiteen alueella. Saattaa mennä vuosia ennen kuin saat tekemisestäsi kunnon korvauksen. Jamie kertoo, että noin kuuden minuutin mikkikeikasta voi saada ensin vain kaljatuopin palkkioksi. No sehän ei tietenkään pitemmän päälle ole hyvästä. Jamie mainitsee muutamia työllään toimeentulevia ja hienoja stand up -esiintyjiä kuten Ismo Leikola ja Riku Nieminen. Lisäksi hän kertoo saaneensa tukea ja on paljon myös oppinut Ali Jahangirlta. Nykyään Jamiella itselläänkin on jo mukavasti keikkoja.

Jamie neuvoo nuoria olemaan kärsivällinen ja määrätietoinen kaikessa mitä tekee. Komedian tekeminen on jatkuvaa prosessia. Kaikkea on harjoiteltava, harjoiteltava ja taas harjoiteltava. Jamie neuvoo nuoria olemaan oma itsensä. Hän vitsailee omista kokemuksistaan, mutta sen lisäksi hän ammentaa politiikasta ja uutisista, ottaa tehdessään riskejä eikä pyytele keneltäkään anteeksi materiaaliaan. Hän esittää uusia juttujaan kaverilleen ja läheisilleen ennen kun vie ne lavalle. Kuuntelee kritiikkiä ja ottaa parannusehdotuksia vastaan, mutta pitää silti oman päänsä. Sillä lopulta hänhän siellä lavalla on sitä juttua kuitenkin kertomassa. Omana itsenään.

Mediakylpylän nuoret kysyivät, että onko yleisössä koskaan ilkeitä huutelijoita ja kuinka Jamie käsittelee tätä puolta esiintyessään. Jamie kertoo, että ”suuressa maailmassa” näitä huutelijoita on paljon ja esim. Hartwall Areenalla erään kansainvälisen artistin esityksen alussa yleisölle oli kerrottu pitkä lista siitä mitä he eivät saisi tehdä esityksen aikana. Tosiasiassa Suomessa klubeilla ei ole onneksi paljoa häirikköjä, jotka yrittäisivät pilata esityksiä. Meillä yleensä muu yleisö hiljentää huutelevat tapaukset melko nopeasti. Jos häiriköitä on, Jamie joskus ohittaa heidän reaktionsa ja joskus taas käyttää niitä esityksessään hyväkseen.

Jamie kirjoittaa omat juttunsa, kuten moni muukin esiintyjä. Mutta esityksissä on myös paljon improvisaatiota. Kuinka sitten huomaa, että jutut toimivat? Jamie sanoo, sen olevan vain semmoinen tunne, että ns. pelittää. Sitä on vain kokeiltava juttuja yleisön edessä ja muutettava jos ei toimi. Yleensä jo viimeistään kolmannella kerralla tajuaa jos jutun näkökulma tai jokin nyanssi ei toimi. Jamie vertaa esitysten tekemistä ja muuttumista ruuanlaittoon: improvisoit joskus enemmän ja joskus teet reseptin mukaan. Kun esiintyy samoissa paikoissa, on selvä, että juttuista on muutettava vähintään ainakin 70 – 80 %. Jamie yrittää siksi uusia jatkuvasti juttujensa sisältöjä. Ihmisethän maksavat, siitä että hän on hauska ja Jamie haluaa antaa yleisölleen siihen mahdollisuuden. Lisäksi on turha mennä kertomaan ihmisille sellaisesta, josta he jo tietävät ja siksi esim. Turun Pride -tapahtumassa hän esittää juttujaan erilaisesta näkökulmasta kuin esim. Käpylän kylätilassa. On luonnollista ottaa yleisö huomioon.

Kullervonkadun Mediakylpylän nuoret kyselivät aktiivisesti Jamielta ja meitä kaikkia nauratti hänen hauska luentonsa kiinnostavasta aiheesta sekä luennon lopussa improvisoitu lyhyt stand up -esitys. Kannattaa seurata mitä stand up -rintamalla tapahtuu. Joskus on hyvä saada nauraa muiden kanssa yhdessä.

www.suomenstandupclub.fi

 www.kumpulankylatila.fi

www.naurunpaikka.fi

Lue lisää sukupuolten moninaisuudesta ja seksuaalisesta tasa-arvosta www.seta.fi

Kategoriat
Media

Mitä Mediakylpylässä tehdään?

Kysymys, joka niin kouluttajilta kuin nuoriltakin usein kysytään, on se, mitä Mediakylpylässä oikein tehdään. Nuoret ja henkilökunta päätyvät itsekin toisinaan käyttämään asioista vääriä termejä, jolloin joku on aina auliisti korjaamassa puhujaa toteamalla, että kyseessä ei ole koulu tai työ, vaan työkokeilu. Mutta vaikka nuoret ovat työkokeilijoita, he eivät ole työsuhteessa, vaan työttömiä. Henkilökunta opastaa nuoria uusien taitojen oppimisessa, mutta opettajia he eivät ole, koska mitään ei virallisesti arvioida. Niinpä pajajakson jälkeen saatavassa todistuksessa ei ole yhtään arvosanaa.. Mutta jotta soppa olisi vielä sakeampi, olemme osa Stadin ammattiopistoa, ja osa nuorista on meillä työharjoittelussa koulunsa kautta, jolloin he ovat opiskelijoita.

Lieneekin siis parasta keskittyä termien ja titteleiden sijaan siihen, millaisia ihmisiä täällä on.

Pajalaiset, nuoret, ovat iältään noin 16-24-vuotiaita. Elämäntilanteet vaihtelevat.Toiset miettivät mitä haluaisivat olla isona. Toiset puolestaan ovat sen jo kertaalleen päättäneet, mutta tulleet toisiin ajatuksiin. Osan täytyy selvittää keitä ovat, ennen kuin voivat siirtyä eteenpäin. Melkein kaikki ovat kuitenkin kiinnostuneita kuvasta ja äänestä.

Töiden tekemisessä vuorottelevat omat projektit, tilaustyöt ja harjoitukset. Omissa projekteissa etsitään tasapainoa tekemiseen: mitä tarvitaan, jotta lopputuloksesta syntyy sellainen kuin on ajateltu? Vaikka toisinaan itse prosessi on tärkeämpi kuin lopputulos, ryhmissä harjoitellaan myös valmiiksi saattamisen taitoa. Töistä pitää päästää irti, jotta jotain uutta voisi tulla tilalle. Tilaustyöt puolestaan kehittävät vastuunkantoa. On hyvä, jos välillä joku muu asettaa tavoitteet ja reunaehdot, joiden mukaan kaikki suunnitellaan.

Mediakylpylässä ei ole väliä, vaikka ei haluaisikaan isona muusikoksi tai elokuvantekijäksi tai graafikoksi. Se, että ymmärtää haluavansa sittenkin jotain muuta, on arvokas ja tärkeä havainto, ja jos olemme auttaneet sen syntymisessä, emme voisi olla tyytyväisempiä. Ennen kaikkea Mediakylpylässä opetellaan unelmoimaan. Ei ole väliä, vaikka unelmat vaihtuisivat välillä. Ne synnyttävät energiaa, joka aikaansaa muutosta. Muutoksen etsiminen onkin se asia, joka yhdistää kaikkia mediakylpyläläisiä. Täältä on hyvä aloittaa.